NUTS Karhunkierrokselle päivän harkinta-ajalla
Lumen ja luonnon koordinaatit

NUTS Karhunkierrokselle päivän harkinta-ajalla

Perjantai 25.5.2018, Rukan torialueella käy melkoinen kuhina.

Viimeisen parin päivän aikana Rukan kylän alue on muuttunut kansainvälisen juoksukilpailun näyttämöksi. Lukuisat yhteistyökumppaneiden testiasemat, yli 20 metriä pitkä urheilijateltta sekä kilometritolkulla banderollia antavat osviittaa siitä, että jotain isoa on pian tapahtumassa.

Ensimmäiset juoksijatkin ovat saapuneet ja palloilevat tutkailevan näköisenä nesteytysjuomiaan hörppien ympäri kylää. Nuts Karhunkierros on alkamassa ja käsillä on epäilemättä yksi Rukan kesän kohokohdista 2500 juoksijan ja heidän fanijoukkojensa sävyttämänä.

Talvella muutama tuttu kysyi, olenko lähdössä haastamaan tuota reilun 30 kilometrin matkaa ja vastasin aina sydämeni kyllyydestä, että ei tule tapahtumaan. Nyt kuitenkin olen tilanteessa, jossa vatsan pohjaani kutkuttaa ajatus osallistumisesta. Ystäväni Ville Fagerholm on aloittanut määrätietoisen painostamisen jo edellisiltana ja ampunut alas jokaisen esittämäni tekosyyn. Vatsan kutkuttamisesta huolimatta takaraivossani jyskyttää kylmä fakta siitä, että en ole juossut yhtäkään lenkkiä sitten edellisen kesän, puhumattakaan reitin haastavuudesta yhdistettynä pituuteen. Toki olen urheillut säännöllisesti CrossFitin, laskemisen ja haikkailun parissa, mutta silti, juokseminen on aina juoksemista, enkä tykkää siitä yhtään. 

Lounaalla apinan selkä vihdoin katkeaa, kun Ville jatkaa määrätietoista suostutteluaan. 30 minuuttia kuluttua kilpailun johtaja Eppu Lumme on ojentanut minulle naurun siivittämänä kisanumeron, ja Ville on haalinut kasaan tarvitsemani varustuksen. Perinteisestihän uudet kengät, kellot ja lisäravinteet kannattaa myöskin testata suoraan kisassa, tämähän menee kuin oppikirjasta. Tässä vaiheessa alkaa suorastaan pelottaa. Yöllä pyörin sängyssä tuntikausia miettien erilaisia kauhuskenaarioita vatsan ja jalkojen kramppaamisesta totaalihyytymiseen keskelle Oulangan metsiä.

Aamulla herään nuupahtaneena ja yritän epätoivoisesti lapioida puuroa naamaani. Ruoka ei oikein tunnu maistuvan jännityksen keskellä. Puen päälle juoksuvarustuksen, täytän juomapullot ja suuntaan salille tekemään hieman herättelevää joogaa. Roikkuessani leuanvetotangossa verryttelyn loppupuolella, lapavälini muljahtaa jostain käsittämättömästä syystä ”lukkoon”. Pääni ei käänny enää vasemmalle. Todella hieno homma, ajoitus ei voisi olla yhtään parempi. Mieleeni juolahtaa väistämättä: tässäkö tämä nyt oli. Yritän rullailla, venyttää, naksauttaa… Mikään ei auta, lukko on ja pysyy. Tajuan bussin olevan lähdössä kohti Juuman starttia 10 minuutin kuluttua. Luonne ei yksinkertaisesti anna periksi luovuttaa, joten suuntaan bussiin ja toivon parasta.

Bussissa vaikuttaa olevan hieman jännittynyt, mutta iloinen tunnelma. Kaikenikäisiä ja -taustaisia ihmisiä näyttäisi olevan lähdössä haastamaan itseänsä. Monet juttelevat keskenään ja tiedustelevat toistensa valmistautumisesta, eväistä ja tavoitteista. Itse keskityn vain kuuntelemaan musiikkia silmät kiinni, yrittäen epätoivoisesti rentouttaa itseni. Kohta mentäisiin tähänastisen elämäni haastavimpaan urheilusuoritukseen, täysin valmistautumattomana.

Juuman startissa lähtöryhmä C valmistautuu starttiin. Musiikki pauhaa ja juontaja huutelee kannustavia vitsejään juoksijoille. Fiilikseni alkaa kohota ja liityn muiden juoksijoiden seuraan makoilemaan nurmikolle auringon paisteeseen. Yritän vielä toiveikkaasti venytellä lapaväliä auki, mutta turhaan. Oma lähtöryhmäni D kutsutaan starttiviivalle. Asetan Suunnolta lainaksi saamani kellon harjoitustilaan ja kertaan vielä Villeltä ja polkujuoksun ammattilaiselta Eetu Nordmannilta saamani vinkit ja suunnitelmat päässäni. Tavoitteena on pitää syke 150-160 välissä ja varsinkin ensimmäisen 15 km aikana mieluummin kävellä kuin juosta ylämäet, jopa lyhyetkin. Nestettä tulisi juoda jatkuvasti ja energiageelejä syödä 25 minuutin välein. Energiageelit ja niiden vatsaa sekoittava vaikutus pelottavat edelleen, enhän ole koskaan ennen työntänyt mitään sellaista suuhuni. Se on menoa nyt eikä auta kuin toivoa parasta.

Starttitorvi törähtää ja massa ihmisiä lähtee jolkottelemaan kohti metsää. Kaikki painavat hirveää kyytiä, muistan ajatelleeni heti aluksi. Olen taatusti joukon viimeisiä ensimmäisten parin kilometrin aikana. Vaikka kilpailuluonteeni jyskyttää takaraivossa ”et sinä voi kaikille näille hävitä”, jotenkin onnistun pitäytymään suunnitelmassani. Ensimmäisen viiden kilometrin kohdalla jalkani ovat sitä mieltä, että en voi mitenkään selvitä jäljellä olevaa 28 kilometriä. Väännän kuulokkeista valitsemaani energistä teknomiksausta kovemmalle ja vaivun johonkin oman hämäräni rajamaastoon. Yhtäkkiä havahdun siihen, että olen saapunut Jyrävälle. Hitto, sehän tarkoittaa sitä, että olen pian ensimmäisessä huollossa Basecamp Oulangan tuntumassa. Hymy nousee huulilleni.

Huoltoon saapuessani näen tuttuja kasvoja kannustamassa. Napsin kädet täyteen suklaata, sipsejä ja mandariineja. Monet näyttävät jäävän istumaan ja nauttimaan välipaloista. Itse tajuan kuitenkin hyvän fiiliksen voivan olla todella ohimenevää, joten vaihdan muutaman sanasen tuttujen kanssa ja nautiskelen huollon tarjoamat välipalat parissa minuutissa. Saan suklaan lisäksi huimasti energiaa siitä, että kaikki sanoivat minun näyttävän todella energiselle muihin verrattuna. Säntään saman tien matkaan, ensimmäistä kertaa todella luottaen mahdollisuuksiini selvitä maaliin ongelmitta.

Maisemat reitin varrella ovat sykähdyttäviä. Vaikka suurin osa matkasta taittuukin jossain todella syvissä vesissä omien ajatusteni syövereissä ja musiikin pauloihin uppoutuneena, muistan aika ajoin virnistelleeni itsekseni kotipaikkani kauneutta. Miten näin läheltä voikin löytyä jotain näin hienoa? Huomaan myös äkkiä nauttivani juoksemisesta. Ensimmäistä kertaa jalassa olevat Salomonin lenkkaritkaan eivät hierrä ja tuntuvat käsittämättömän hyville. Tasaisen tappavaan tahtiin puristelen imeliä energiageelejä suuhuni ja perään hyppysellisiä merisuolaa. Miten pelkkä suola voikaan maistua näin hyvälle? Muistan elävästi kuulemani tarinat suolan taivaallisesta mausta pitkien suoritusten aikana.

Edessäni häämöttävät Konttaisen nousut. Tiedän lähestyväni reitin loppupäätä ja samalla sen ylivoimaisesti haastavinta osuutta. Yllättäen huomaan, että minulla on enää vain pari desiä juotavaa jäljellä. Amatöörivirhe, olin ajatellut tämän etapin olevan lyhyempi, ja hörppinyt huolettomasti lähes koko Basecampilla täydentämäni litran. Päätän säästää loput vedet Konttaisen päälle, sillä sen jälkeen edessä olisi enää haastava alamäki ennen viimeistä huoltopistettä. Ylämäkeä tunkatessani huomaan myös energiatasojeni olevan todella alhaalla, polttoaine alkaa olla lopussa. En voi pysähtyä ylämäkeen tankkaamaan geelejä, sillä joutuisin käyttämään loput juotavani. Siirrän jalkaa rivakasti askel kerrallaan, katse tiukasti edellä menevän viidenkympin matkaa taivaltavan atleetin kantapäissä.

Päästessäni lopulta Konttaisen päälle repeän nauramaan edessäni avautuvaa maisemaa. Tunne on jotenkin täysin absurdi, karmiva nälkä painaa ja jalat tuntuvat puupökkelöille mutta maisema on niin älytön, etten voi muuta kuin hekottaa menemään. Avaan energiageelin ja puristan sen suuhuni, mutta nielaistessani se tulee oksennuksen saattelemana takaisin ulos. Säikähdän hieman, mutta tiedostan kuitenkin kyseessä olevan vain herkästä oksennusrefleksistäni johtuva geelin aiheuttama ällötys.

Samalla hetkellä muistan: minullahan on yksi Tupla-patukka mukana. Avaan patukan lennosta ja lähden happamalla suullani pieni pala kerrallaan mutustamaan sen puolikasta lopuilla vesillä huuhdellen. Sokeri suorastaan kihisee päähän, tuntuu kuin olisin saanut melkeinpä supervoimia. En ole myöskään elämäni aikana maistanut mitään näin hyvää. Kaikki väsymys on yhtäkkiä poissa ja kipitän kivet lennellen Konttaisen mäen ohituskaistaa alas.

Huollossa toistan Basecampilta tutun ruokalinjaston: suklaata, sipsiä ja mandariineja. Lopuksi pullot täyteen ja pää vesihanan alle. Viivyn stopilla tuskin kahta minuuttia kauempaa. Olen täynnä intoa ja energiaa, sillä tuolla hetkellä tiedän selviäväni maaliin, vieläpä reilusti alle 7-8 tunnin, mitä olin ajatellut realistiseksi tavoitteeksi edellisvuoden aikojen ja oman juoksutaustani perusteella.

Valtavaaran nousuja kiivetessäni kiitän CrossFit-harjoituksia sekä talven haikkauksia. Askelma kerrallaan kapuan mäkeä ylös ja huomaan taas ohittavani minua ennen lähteneitä. Ylämäkeen meneminen tuntuu yllättävän vaivattomalle. Asiaa auttaa se, että tiedän tasan tarkkaan, paljonko matkaa on jäljellä ja minkälaisista paikoista reitin loppuosa koostuu. Valtavaaran majalla mieleni tekisi huutaa, ilta-auringon paistaessa maisema on käsittämättömän hieno, ja viileä tuuli tuntuu miellyttävälle hikisissä vaatteissa.

Samalla puhelimeni pirahtaa soimaan musiikin päälle. Ystäväni Villekin on selvinnyt 80 km koitokseltaan maaliin ja soittaa innokkaana, olenko hengissä ja missä menen. Kerron sijaintini ja hän kehottaa pistämään tallan pohjaan. Lähden juoksemaan aika lailla niin paljon kuin jaloista lähtee. Muistan ulkoa jokaisen mutkan ja töyssyn, juokseminen kiemurtelevalla mäellä tuntuu hyvälle. Edessä on enää viimeinen Pessarin nousu. Määrätietoisesti nousen mäkeä ja tsemppaan matkalla kaikkia ohittamiani, en välitä sykemittarista enää pätkääkään, koska tiedän olevani viimeisessä nousussa ja voivani vaikka pyöriä huoltotietä viimeiset sadat metrit maaliin.

Pingon hiekkatietä ja tiputan nappikuulokkeet korviltani. Maalialueen huuto ja lehmänkellojen kilkutus kuuluu mäkihyppytornille asti. Samassa huomaan Villen saapuneen minua vastaan. Fiilikseni ampuu aivan ennenkokemattomiin lukemiin. Maalisuora häämöttää. Selvisin. Olin ylittänyt itseni moninkertaisemmin kuin olisin voinut koskaan kuvitella. Saan mitalin kaulaan ja huomaan täriseväni energiavajeen aiheuttamasta horkasta ja adrenaliinin vaikutuksesta. Nyt hampurilaiselle ja kaljalle, äkkiä. Ne maistuvat vielä taivaallisemmalle kuin se Tupla Konttaisen päällä. Jumissa oleva lapa muistuttaa uudestaan itsestään eikä pää käänny vieläkään, mutta se tuntuu täysin toissijaiselta asialta. 

Seuraavien päivien olo on tyhjä ja haikea. Mistä tälläisiä fiiliksiä saa lisää?

Aika: 5:47:33

Teksti: Jussi Saarinen

Kuvat: Jussi Saarinen, Veera Vihervaara ja Neea Seppänen