Luontokuvamallina Oulangalla
Lumen ja luonnon koordinaatit

Luontokuvamallina Oulangalla

Työssäni Ruka-Kuusamo Matkailun markkinointikoordinaattorina viihdyn yleensä läppärin ääressä tuottaen sisältöä Rukan nettiin ja someen.

Tänään edessä on erilainen työpäivä, sillä olen tutkimuskohteena projektissa, joka pyrkii luomaan rakentavaa vuoropuhelua erilaisia metsäsuhteita omaavien henkilöiden välillä luontokuvan keinoin.

Luontokuva sillanrakentajana - metsäsuhteita Koillismaalla -projektin tutkijat Janette Backman ja Kalle Immonen ovat porautuneet metsäsuhteeseeni haastattelujen keinoin. Projektissa on mukana kaiken kaikkiaan 11 tutkimushenkilöä, ja projektin edetessä pääsemme tutustumaan toistemme metsämaisemiin valokuvien avulla ja keskustelemaan keskenämme metsäsuhteistamme.

Tänään mennään metsään ottamaan luontokuvia minun valitsemassani metsämaisemassa. Vapaa-aikanani liikun paljon luonnossa perheemme koirien kanssa eritoten pelastuskoiratoiminnan puitteissa. Tutkijoita kiinnostaa kovasti myös kokemukseni metsäpalojen sammuttamisesta osana vapaapalokuntatoimintaa, mutta loppujen lopuksi päädyn esittelemään tutkijoille Oulangan jokimaisemaa erämaisine metsineen ja korkeine penkereineen. Tutkijat kysyvät syytä kuvauskohteen valintaan ja kerron heille Oulangan kansallispuiston ainutlaatuisesta lajikirjosta, jokimaiseman muuntumisesta vuodesta ja vuodenajasta toiseen ja yllätyksellisesti mutkittelevan joen maisemien vaihtelusta. Lopulta kuitenkin päädyn toteamaan: Oulankaa ei voi selittää, se on itse koettava.

Kesäkuun alun aamuna lämpömittari on kivunnut hätäisesti kolmen asteen yläpuolelle, kun pakkaamme autoon kuvauskaluston ja retkeilyvarusteet. Rukalla tuulee. Aamulla satoi, mutta loppupäiväksi on luvassa poutaa. Keli ei ole järin ihastuttava jokiretkeä ajatellen. Toisaalta kokemuksesta tiedän, että Oulangalla sää voi olla tyystin toisenlainen kuin Rukalla, ja mutkitteleva jokiuoma on pääosin tuulelta suojassa. 

Tutkijoita taitaa hieman jännittää; kumpikaan ei ole melonut aiemmin. Perheeni kaksi koiraa lähtee mukaan retkelle, sillä ne ovat osasyy siihen, että viihdyn metsässä päivittäin. Hintavan kuvauskaluston, kokemattomien melojien ja kolmen kuukauden ikäisen pennun sovittaminen samaan kanoottiin ei vastaa käsitystäni leppoisasta melontaretkestä, joten mieheni Teemu on ystävällisesti lupautunut lähtemään avukseni joelle. Olemme molemmat kokeneita koskimelojia ja jaamme kuvaajat, koirat ja kaluston tasan kahteen kanoottiin. Kuvaajat voivat keskittyä kuvaamiseen ja me hoidamme Teemun kanssa melomisen.

Olen sopinut etukäteen kanoottien vuokrauksesta ja kuljetuksista Oulangan kansallispuiston leirintäalueen Ari Seppäsen kanssa. Jokivarren läheisyydessä sijaitsevalta leirintäalueelta Arin on helppo tulla noutamaan meidät sitten kun kuvaussessio on valmis; taide ei kysy aikaa emmekä osaa vielä lähdön hetkellä määrittää tarkkaa noutoaikaa joelta. Yleensä melontaretki Kiutakönkäältä Nurmisaarenniemen alapuolella olevalle noutopaikalle kestää taukoineen 2-3 tuntia, mutta alustavasti ilmoitan Arille meidän retkemme kestoksi vähintään 4 tuntia. Ennen lähtöään Ari kertoo meille joen vesitilanteesta; vesi on matalalla ja heti melontaretken alussa tulee olla tarkkana pinnan alla vaanivien karikoiden varalta. 

Kanoottien vesillelaskupaikka sijaitsee komean Kiutaköngäs-putouksen alapuolella. Puramme tavarat autosta ja kuljetamme kanootit niiden siirtoa varten tehtyä "ränniä" pitkin jokirantaan. Koirat juoksentelevat innoissaan rannalla ja ensi töiksemme pistämme niille pelastusliivit päälle; Mopo-pentu ei ole vielä käynyt kertaakaan  uimassa. Estelyistäni huolimatta vanhempi koiramme Camo pulahtaa veteen, joten Teemu ja Janette saavat kanoottiinsa kyytiin märän ja hiekkaisen koiran. Aurinko alkaa pilkistellä pilvien takaa ja kuvaajat tähtäilevät ihastuksissaan Kiutakönkään alimpia kuohuja.

Saan pyynnön meloa koiran kanssa niin lähelle kuohuja kuin mahdollista ja toiveen pitää kanoottia paikoillaan kuohujen kohdalla. Kuvaajat jäävät rannalle pystytellen jalustoja ja kiinnittäen pitkiä putkia kameroihin. Camo hyppää mukaani kanoottiin ja melomme kohti kuohuja. Samalla saamme omakohtaisesti kokea Arin matalan veden varoituksen paikkaansa pitävyyden, sillä epätasaisesti kuormattu kanootti jää hetkeksi kiinni kivikkoon sellaisessa kohdassa, josta on normaalikesinä voinut meloa huoletta. Saan kanootin irti ja siirrymme sovittuun paikkaan kuohujen äärelle. Rannalla kamerat räpsyvät.

Veden virtauksen ja tuulen yhteisvaikutuksesta kanootti siirtyy hiljalleen kohti rantaa minun ohjailuistani huolimatta. Pyörähdän kuvaajien luona saamassa innostuneen kehotuksen palata uudelleen samaan kohtaan. Camo istuu rauhallisena kanootissa - ihan kuin se ymmärtäisi, että nyt filmataan. Jossain vaiheessa vilkaisen kelloa ja minua naurattaa: Tunti on jo kulunut eikä toinen kanootti ole edes irronnut rannasta! Tekee mieli laittaa asiasta viestiä Arille, mutta minua kuvataan, joten en voi kaivaa kännykkää minigrip-pussista.

Vihdoin kumpikin kuvaaja on saanut mieleisensä näkymän ikuistettua, ja pääsemme vesille. Teemu ja Janette löytävät hyvän reitin ja etenevät vauhdilla poukamasta virtaukseen. Mopo yrittää kiivetä kanootin pohjalta reunalle, mutta naulitsen pennun jalkojeni väliin ja keskityn ohjaamaan kanootin kivikoiden ja kuohujen välistä jokiuomaan. Kalle meloo keulassa, ensikertalaiseksi hän on oikein taitava. Janeten pyynnöstä Teemu on jo pyöräyttänyt kanootin vastavirtaan ja melonut takaisin lähelle kuohuja; Janeten kamera räpsyy ja Kallen kanssa pistämme kanootin parkkiin hieman alemmas jokirantaan. Meitä molempia naurattaa - nyt ollaan edetty sentään reilut sata metriä, mutta vauhti ei tosiaankaan päätä huimaa. Taidetaan olla perillä vasta illalla…

Hiljalleen jatkamme matkaa mutkittelevaa jokea pitkin. Koskeloita pyrähtelee lentoon ja auringon lämpö saa meidät riisumaan kuoritakit. Jossain vaiheessa Kalle kääntyy istumaan kasvotusten kanssani ja kuvaa minua ja Mopoa, kun melon virran mukana. Janette kuvaa meitä toisesta kanootista. Mopo nukahtaa kanootin pohjalle levittämäni peiton päälle. Välillä pysähdymme suunnittelemaan kuvakulmia, ja jutustelemme kaikenlaista liittyen kansallispuistoon, matkailuun ja luonnossa liikkumiseen. Sopivan rannan sattuessa kohdalle piipahdamme jaloittelemassa. Korkeista hiekkapenkereistä innostunut Janette kuvaa rannalta jalustan avulla, kun melon jokimutkan ympäri ja kanootti piirtyy vasten hiekkapenkkaa. Vaihdamme myös kuvaajien paikkaa kanooteissa; Janette tulee minun kyytiini ja Kalle siirtyy Teemun kanoottiin.

Janette kuvaa pääosin kasvotusten kanssani ja jossain vaiheessa hän tiedustelee, tuntuuko kuvattavana oleminen minusta kiusalliselta. Mallina olo on kuitenkin itselleni tuttua puuhaa, sillä työssäni järjestelen aluekuvauksia, joissa joudun usein itsekin poseeraamaan. Vaikka kuvauspäivien aikaikkuna sovitaan aina hyvissä ajoin etukäteen, tarkat päivät valikoituvat viime hetkellä säiden perusteella. Niinpä sopivien kuvausmallien saaminen on työlästä, ja usein päädymme käyttämään kuvauskohteina omaa henkilökuntaa. Useimmiten olen myös itse samalla vastuussa kaikista kuvausjärjestelyistä ja valitsen käytettävät kuvakulmat sekä kuviin tavoiteltavan tunnelman; tällä kertaa kuvakulmien ja tunnelman valinta jää onneksi luontokuvaajien päätettäväksi. Toki he pyytävät minua kertomaan, jos eritoten haluan jonkin tietyn maiseman mukaan kuviin. 

Aina kanoottien lähestyessä toisiaan Mopoa kiinnostaa toisessa kanootissa oleva Camo, ja kun vihdoin huomioni herpaantuu, pentu kipuaa laidan yli ja ottaa ensikosketuksensa veteen. Onneksi liivit kannattelevat eikä pentu ole pulahduksesta moksiskaan - hinaan sen hihnasta takaisin kyytiin ja rantaudumme kuivattelemaan tärisevää karvakasaa. Nurmisaarenniemeen on enää lyhyt melontamatka, ja hietikolla pennun turkki kuivuu nopeasti. Rupattelemme metsänhoidosta ja metsien merkityksestä matkailulle nuotion äärellä retkieväitä syödessämme. Joen toisella rannalla Karhunkierroksen varrella sijaitsevalla Ansakämpällä käy kuhina - nuotiopaikalla on niin paljon väkeä, että osa syö eväänsä hietikolla istuskellen. Sääennusteen mukaan kylmältä ja tuuliselta vaikuttanut sää on varmaan vaikuttanut siihen, että joella ei ole muita melojia; saamme istuskella melojien suosimalla taukopaikalla auringonpaisteessa aivan omassa rauhassamme.

Evästauon jälkeen toteutamme Kallen toiveen pitkällä valotusajalla kuvattavasta otoksesta, jossa minä, pentu ja kanootti pysymme paikoillamme veden virratessa ohitsemme. Taustalla on upeaa vanhaa metsää, joka piirtyy tarkasti kuvaan. Kallen hääriessä jalustan ympärillä kaukolaukaisija kädessään vastarannan vaeltajia taitaa hieman ihmetyttää puuhailumme. Mopo käyttäytyy ikäisekseen ihmeen hienosti; se ikään kuin jähmettyy paikoillensa syliini, kunnes Kalle ilmoittaa olevansa tyytyväinen otoksiin. Janette kuvaa vielä hetken jalustan avulla ja taas Mopo poseeraa kuin mikäkin miesmalli. Janette kahlailee jalustan ympärillä ja Kallea jännittää, riittääkö Janeten kumisaappaiden varren pituus. Retki alkaa onneksi olla lopuillaan, joten tässä vaiheessa kastuvista vaatteista ei olisi enää suuremmin haittaa.

Matkan jatkuessa Mopo käpertyy taas päiväunille kanootin pohjalle. Ilmoitan Arille noutoajan ja melomme reippaasti kohti noutopaikkaa. Janeten kamera räpsyy toki edelleen, sillä nyt Oulanka tarjoilee komeimpia hiekkapenkereitään. Poroja ei tällä kertaa näy missään, vain niiden käyttämät polut jyrkillä rantapenkoilla kertovat hiekkarantojen olevan porojen suosiossa. Törmäpääskyt pyrähtelevät ulos pesäkoloistaan. Kunpa retki ei päättyisikään! Mielessäni päätän, että seuraavalla Oulangan melontaretkellä varaamme aikaa kahden päivän ajan ja yövymme teltoissa Sirkkapuron tai Alaniemen laavulla.

Kanoottien nostopaikan jyrkkä penkka on reitin vaikein rantautumiskohta. Kallen ja Teemun avustuksella pääsemme turvallisesti rantaan ja lähdemme kiskomaan kanoottia ränniä pitkin kohti tietä. Ari ennättää avuksemme, joten Janeten ja minun tehtäväksi jää kuivapussien kantaminen autolle. Ari nostaa kanootit kuljetuskärryn telineille ja pakkaudumme pikkubussin kyytiin. Mopo pötköttää onnellisena selällään omalla istuimellaan Janeten rapsuteltavana, ja Camo käpertyy väsyneenä Kallen jalkoihin. Retkemme kesti loppujen lopuksi reilusti yli viisi tuntia, mutta kuvaajat tuntuvat tyytyväisiltä otoksiinsa. Molemmat toteavat ymmärtävänsä nyt, mitä tarkoitin sanoessani, että Oulanka pitää kokea itse. Janette tutkailee jo kalenteriaan ja suunnittelee palaamista Oulangalle ystäväporukalla, ja Kallekin taitaa olla melonnasta niin innostunut, että nousee varmasti uudelleen kanootin kyytiin. Pitkästä päivästä huolimatta palaamme Rukalle virkistynein mielin. 

Maistiaisia Janeten ja Kallen kuvista löytyy tämän jutun kuvituksena, ja lisätietoa metsäsuhdetta käsittelevistä kuvista koottavasta luontokuvanäyttelystä tulee loppukesällä 2018 Rukan nettiin www.ruka.fi/tapahtumat.  

Teksti: Sari Kumpuniemi

Kuvat: Janette Backman ja Kalle Immonen