Karhujen mailla - luonnon oma kesäteatteri
Lumen ja luonnon koordinaatit

Karhujen mailla - luonnon oma kesäteatteri

Me kökötämme kuin FBI:n tutkijat peililasin takana tarkkailemassa noita otuksia, jotka näyttävät niin lupsakoilta valtavine takalistoineen ja suloisine karvakorvineen.

Ajelemme alati kapenevaa hiekkatietä jossain päin Kuusamoa, Venäjän rajamailla. Maisema nousee hetkittäin jyrkkänä, syvän tummansinisenä virtaavan veden yllä, mutta siitä ei ehdi nautiskelemaan, koska jännitys pakottaa keskittymään edessä olevaan koitokseen. Olemme karhujen mailla. Mielikuvitus saa puunrungot, kivet ja muurahaispesät muotoutumaan karhuksi, vaikka tiedänkin, että karhun kohtaaminen luonnossa on yhtä epätodennäköistä kuin se, että se söisi minut. 

Jätämme auton parkkiin keskelle ei mitään ja kättelemme ryhmän muut jäsenet ja meitä vastaan tulleet oppaat. Ryhmä on tällä kertaa pieni, mukana on meidän lisäksemme suomalainen ja hollantilainen pariskunta. Kuljemme jonossa pikkuruista metsäpolkua, oppaan neuvomana hipihiljaa, vaikka haluaisin kajauttaa ilmoille iloisen rallin kertoakseni metsän kuninkaille, että täällä sitä ollaan, älkää lähestykö. Lyhyen patikoinnin jälkeen saavumme jängän laidalla nököttävän mökin takaovelle. Se on ihan ehta mökki, räsymatot makaavat lattialla, tuvan takaosassa on muutama kerrossänky ja etuseinä on yksi iso ikkuna, jonka edessä seisoo tuolirivistö. Olen huojentunut ja huvittunut, koska kuvitelmissani näin ahtaan lautahökkelin, jonne änkeytyisimme makoilemaan tiiviiseen kasaan sääskien juhla-ateriaksi. 

Valitsemme istumapaikan luonnon elokuvateatteriin ja asettelemme kameranputkia ikkunan alla oleviin koloihin. Olen kuullut, että joskus karhujen näyttäytymistä saa odotella tuntikausia tai ne eivät saavu paikalle lainkaan. Kauhean epäkohteliasta. Olen kärsimätön luonne, joten toivoskelen hiljaa mielessäni, ettei koko iltaa tarvitse vain tyhjää maisemaa tuijottaa, vaikka maisema onkin ihan katseltava sellaisenaankin. Kuntivaara häämöttää horisontissa isona ja mustana kuin tulivuori ja sateen jäljiltä jängästä nouseva heinikko kimaltelee huojuen ilta-auringossa.   Opas on ensimmäinen esiin tuleva näyttelijä teatterissamme. Hän puksuttelee mönkijällä edestakaisin heitellen kaloja puihin. Tukahdutettu huokaus valtaa mökin, kun näemme ruskean olennon ilmaantuvan puiden takaa. Tunnen kuinka ihokarvat nousevat pystyyn ja vain vaivoin saan estettyä itseäni huutamasta: ”Varo, takanasi on KARHU!” Otus tuijottaa hetken ruuanjakelijaa ja katoaa näkyvistä. Turvaksemme mökkiin jäänyt toinen opas on ruokaa jakelevan oppaan vaimo. Hän kertoo, että miehellä on putkikatse. ”Sinne on vain mentävä, hoidettava homma ympärilleen vilkuilematta, muuten saattaa iskeä rimakauhu.” Mukana oleva tyttäreni tiedustelee, uskaltaisinko ruokintaan mukaan. En haluaisi myöntää olevani nössö, mutta karhunsyötiksi en lähde.  

Ruuat on katettu ja opas pöristää mönkijällä jängän yli palaten meidän seuraamme. Katsomme häntä jumaloiden. Ei kulu kuin hetki, kun ensimmäinen ruokailija saapuu metsän uumenista  katettuun pöytään. Karhu tallustelee verkkaisin askelin näyttämölle nenä pystyssä, ilmaa nuuhkien. Se nousee takajaloilleen laiskasti ja kurottaa makoisan lohifileen kymmensenttisillä kynsillään auttaen. Sitten se asettaa itsensä makuulle ja ryhtyy nautiskelemaan. Aivan huomaamatta metsän suojista pulpahtelee lisää karhuja. On isompaa ja pienempää, väritykseltään lähes mustaa ja kullanruskeaa. Ne pitävät alkuun turvaväliä, mutta pian jotkut kaverukset löhöilevät rinnakkain ja päällekkäin. Näky on kerta kaikkiaan epätodellinen. Me kökötämme kuin FBI:n tutkijat peililasin takana tarkkailemassa noita otuksia, jotka näyttävät niin lupsakoilta valtavine takalistoineen ja suloisine karvakorvineen. 

Karhu on ristiriitainen eläin. Se on lasten turvana olevien unilelujen esikuva, mutta silti se on ankara, säälimätön peto, joka yhdellä tassun huitaisulla saisi ihmisen hengiltä. Karhu ei kuitenkaan ole ensisijaisesti ihmissyöjä. Se haistaa ja kuulee ihmisen kaukaa ja väistää. Ainoastaan yllätettynä se saattaa hyökätä, mutta näillä laajoilla erämaa-alueilla ei ole kovinkaan suurta riskiä päästä sitä yllättämään. Pelottavin kohtaaminen olisi törmätä uteliaaseen karhunpenikkaan. Karhuemo ei ole mielissään, jos tuntemattomat tulevat juttelemaan sen jälkikasvulle, ja se melko varmasti tulisi sen kertomaan. Vakuuttavasti.

Ruoka houkuttelee paikalle myös lentäviä vieraita. Lokkeja parveilee ahneina ruuan kimpussa, mikä ärsyttää paikalle kahden pentunsa kanssa saapunutta karhuemoa. Se ottaa loikan kohti lokkeja läsäyttäen tassunsa lätäkköön ja linnut lehahtavat pakosalle. Vanha karhuemo on luonteikas ja sen touhujen seurailuun ei kyllästy millään. Se piehtaroi ja loikoilee, hinkuttaa välillä ahteriaan puuhun ja kököttää koiranpentumaisessa leikkiasennossa takalisto pystyssä. Joka kerta kun jotain yllättävää kuuluu tai näkyy, se komentaa pentunsa puuhun. Yritän keksiä, millä eleellä se niitä käskyttää, mutta en saa sitä selville. ”Karhunpentujen elämä on yhtä puussa riippumista”, opas kertoo. ”Niiden pahin uhka on uroskarhu, joka saattaa tappaa pennut, jos emo ei ole valppaana. Tappamisen tarkoitus on saada naaras uudelleen kiimaan.” Melkoisen julmaa ja itsekeskeistä touhua, puhisen.   Kunnioitusta henkivät huokaukset täyttävät mökin, kun pääsemmekin heti todistamaan, miten emo puolustaa pentujaan. Laiskanpulskea selällään köllöttelevä naaras ampaisee silmänräpäyksessä liian lähelle hiippailevan nuoren uroskarhun perään, karkottaen sen pentujensa luota. Räjähtävä lähtö on pelottavan nopea. Pikkukarhut kipuavat kuin apinat korkeammalle puuhun ja ääntelevät hassusti. ”Äiti, me ei jakseta enää olla täällä puussa”, voin kuulla niiden vinkuvan. Kun tilanne on ohi, pennut laskeutuvat alas ja alkavat tutkailemaan maastoa. Ne tähyilevät kahdella jalalla korvat höröllään, nojailevat puihin ja tonkivat maata, pyörivät ja hyörivät. 

Yhtäkkiä taivaalle ilmestyy jotain suurta. Merikotka liitelee taivaansinestä laskeutuen jängän keskellä seisovan kelopuun latvaan. Pian paikalle saapuu toinen, kolmas, neljäs kotka. Näky on huikea. Kotkat asettuvat tarkkailemaan tapahtumia kukin omaan puuhunsa. Pelottavan kokoisen nokan yllä vahtivat silmät seuraavat herkeämättä tapahtumia, mutta muuten linnut istuvat majesteetillisessa asennossa, hievahtamatta.  ”Äiti, sinusta ei tulisi hyvää merikotkaa”, tyttäreni letkauttaa, ”et pystyisi olemaan noin kauaa paikallaan ja hiljaa.” En pystyisi en, enkä toki pärjäisi muutenkaan luonnossa omin päin ilman varusteita, vaikka ihmistä luomakunnan kruunuksi nimitetäänkin.   Olemme päässeet lähemmäs erämaan asukkeja kuin lähtiessä olisin voinut kuvitellakaan. Nelisen tuntia hujahti luonnon omassa kesäteatterissa ja valmistaudumme palaamaan autoille. Yksi pariskunnista jää mökille yöksi, ties mitä he pääsevätkään vielä näkemään, kenties suden tai ahman. Meidän retkemme on kuitenkin viimeistä kävelymatkaa vaille paketissa. Varoen ja ympärillemme vilkuillen lähdemme astelemaan polkua sydän pamppaillen, tietäen ja tuntien, että metsän kuninkaalliset seuraavat kulkuamme, vaikka me emme näe niistä enää vilaustakaan. Lähde kokemaan karhuseikkailu! Teksti ja kuvat: Salla Karhumaa